Kirjoittanut Tiina | 08/08/2015

Dokkaritärppi! Marilyn Monroe: Life After Death

Katsoin eilen YouTubessa mainion 90-luvulla ilmestyneen dokkarin nimeltä Marilyn Monroe: Life After Death ja ajattelin jakaa sen täällä blogissa, sillä se oli sen verran hyvä.

Dokumentti starttaa Marilynin draagisesta kuolemasta elokuussa vuonna 1962. Joukko Marilynille läheisimpiä ystäviä kertovat ajatuksistaan järkyttävästä tapahtumasta; miten he saivat tietää asiasta ja miten sitten edettiin.

Mukana on muun muassa Allan ”Whitey” Snyder, Marilynin luottomaskeeraja sekä konfidantti, joka Marilynin kuoleman jälkeen teki ystävälleen viimeisen palveluksen ehostamalla Marilynin tämän hautajaisia varten — palveluksen, josta ystäväkaksikko oli laskenut huumorimielessä leikkiä vielä Marilynin ollessa elossa. Marilyn oli sanonut Whiteylle, että mikäli hän kuolisi ensin, oli Whiteyn valmisteltava hänet hautajaisiaan varten, johon Whitey vastasi vitsaillen: ”Tottakai, kunhan ruumis kuljetetaan minulle yhä lämpimänä, teen sen.” Myöhemmin Marilyn antoi Whiteylle lahjaksi kultaisen Tiffanylta ostamansa rahaklipsin, johon tämä oli kaiverruttanut lauseen: ”Whitey hyvä, yhä ollessani lämmin. Marilyn.”

Kun lupauksen aika tuli, joutui Whitey ottamaan rohkaisuhömpsyn viskiä ennen meikkisiveltimeen tarttumista. Koska Marilynille oli suoritettu ruumiinavaus kuolinsyyn selvittämiseksi, oli hän lähes tunnistamaton ja Whiteyn mukaan ”paloiksi leikelty”. Ruumiin balsamoimisessa ja pukemisessa auttanut Allan Abbott kuvailee dokumentissä, kuinka he joutuivat mm. paikkailemaan Marilynin lässähtänyttä povea puuvillatäytteellä. Kun Whitey sai ehostuksen valmiiksi ja Marilynin ruumis oli kursittu kokoon, hänen ylleen puettiin Pucci -merkkinen vihreä mekko, joka oli ollut Marilynin suosikkimekko hänen kuolemansa aikaan. Marilyn oli valmis viimeistä matkaansa varten ja hänet sjoitettiin arkkuun. Abbottin Whitey onnistui loihtimaan Marilynistä jälleen yhtä kauniin kuin aina eläessäänkin. Whitey palasi vielä seuraavana aamuna tarkastelemaan Marilynin meikkiä ja löysi surunmurtaman Joe DiMaggion kyynelehtimästä arkun äärellä.

Surullista on, että Marilyn makasi Westwood Villagen ruumishuoneella muutaman päivän ennen kuin kukaan saapui noutamaan ruumista. Alunperin Whiteyn otti asian tehtäväkseen, mutta vastuu siirtyi lopulta Marilynin ex-miehelle Joe DiMaggiolle, joka otti kontolleen järjestää myös hautajaiset. ”Marilyn halusi hautajaisiinsa Ella Fitzgeraldin ja Frank Sinatran; hän halusi samppanjatarjoilun ja kaikkien pitävän hauskaa,” dokumentissä haastateltavana ollut Amy Greene kertoi. ”Marilyn ei haluaisi meidän surevan, mutta sureminen on inhimillistä,” Lee Strasberg sanoi ääni väristen juuri ennen kuin aloitti valmistelemansa eulogin lukemisen, jota kuulemassa paikalla oli n. 50 henkeä, muun muassa DiMaggio poikansa kanssa, Ralph Greenson perheineen, Lee ja Paula Strasberg sekä tietenkin Marilynin sisarpuoli Berniece miehineen. Joe oli ollut äärimmäisen tarkka siitä kuka pääsi osallistumaan hautajaisiin. Hän ei kuitenkaan voinut mitään kappelin ulkopuolella odottaville kuvaajille; samat iilimadot, jotka olivat tungetelleet myös ruumishuoneelle ovien ja ikkunoiden kautta napatakseen kuvia kuolleesta Marilynistä. Kuvaajien lisäksi paikalle oli kerääntynyt myös utelias väkijoukko, joka seurasi silmätarkkana kun Marilynin arkku asetettiin kryptaansa. Whitey oli viimeinen, joka kosketti hautakammion kiviovea tuona päivänä. Hän taputti kiveä ja sanoi: ”No niin, kultaseni, nuku hyvin.” Marilyn oli vitsaillut haluavansa hautakaiverruksessaansa lukevan: ”Tässä makaa Marilyn Monroe: 34-24-36.”

Dokumentti palaa hetkeksi 1950-luvun puoliväliin, jolloin Marilyn jätti Hollywoodin taakseen lähteäkseen Itärannikolle New Yorkiin opiskelemaan näyttelemistä arvostetussa The Actors Studiossa; kuinka rohkea Marilyn olikaan tavoitellessaan unelmaansa suurella vimmalla,  haastaen paitsi itsensä, etenkin studionsa ja yleisön yksipuolisen käsityksen aivottoman blondin seksipommin imagostaan. Hollywoodissa Marilynille naurettiin ja hänen kunnianhimoaan pilkattiin. ”Marilyn pyrki tulemaan joksikin. Heidän mielestään hänen tavoitteensa olivat absurdeja,” toimittaja Liz Smith kertoo. ”Kaikista tuntemistani näyttelijättäristä, joita todella kunnioitin — puhun nyt Betty Davisista ja Katharine Hepburnista — ainoa, joka oli tarpeeksi rohkea perustaakseen oman tuotantoyhtiönsä oli Marilyn,” Susan Strasberg huomautti. Toden totta, Marilynistä tuli oman tuotantoyhtiönsä presidentti, jonka hän perusti yhdessä arvostetun valokuvaajan Milton Greenen kanssa.

Marilynin seuraavat kaksi elokuvaa, Bussipysäkki ja Prinssi Ja Revyytyttö, todistivatkin hänen todelliset näyttelijänkykynsä, joista etenkin Bussipysäkki oli myös kriitikoiden ylistämä. ”Bussipysäkissä Marilyn pääsi osoittamaan kuka hän todella oli — se, joka hän aina oli ollut, mutta joka ei ollut päässyt esille studion asettamissa aikaisemmissa rooleissa,” Susan kuvaili ylistäen. Sen sijaan Amy Greene laukoo tapansa mukaan puolivittuillen, että: ”Marilynin näytteleminen muuttui (Bussipysäkin ohjaajan) Joshua Loganin ja Milton Greenen ansiosta, aivan kuten se muuttui, koska hän teki Prinssi Ja Revyytytön Larry Olivierin ja Milton Greenen kanssa.” — eli aivan kuin Marilynillä itsellään ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, vaan kaiken takana oli Amyn mies Milton, Olivier tai joku muu; aivan kuin Marilyn ei olisi itse taistellut tai tehnyt lujasti töitä päästäkseen tuohon pisteeseen. Yhteistyö Olivierin kanssa oli sitä paitsi äärimmäisen vaikeaa. ”Olivier ei koskaan antanut anteeksi Marilynille sitä, että Marilyn oli elokuvassa häntä parempi,” Susan naurahti. Tämän hän kosti Marilynille pyytämällä tätä olemaan seksikäs. ”Marilyn soitti isälleni hysteerisenä: Lee, hän haluaa minun olevan seksikäs! Tahdon ajatella, että Sir Laurence Olivier vain vitsaili, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Joka kerta kun elokuvien tekeminen kävi vaikeaksi, saattoi Marilyn kääntyä still -kuvien puoleen. Kun hän poseerasi valokuvaajille Marilyn saattoi astua rooliin, joka oli hänelle kaikista luontaisin. Marilyn suhtautui kuvauksiin kuin se olisi ollut esileikkiä, aivan kuin hän olisi rakastellut kameraa, kuten valokuvaaja Douglas Kirkland kuvaili, mutta samanaikaisesti tämä oli myös pehmeä ja haavoittuvainen, vedoten ihmisluontoon samoin tavoin kuin viaton lapsi. Valokuvat olivat Marilynin keino ilmaista itseään ja edetä urallaan. Hänen alastonkuvansa aiheuttivat valtavan skandaalin, mutta skandaali vain pönkitti Marilynin filmiuraa, mikä oli tuohon aikaan ennenkuulumatonta. ”Mielestäni merkittävää on, että Marilyn Monroe edustaa monia eri asioita monille ihmisille. Yksi syy siihen miksi hän on niin iso osa amerikkalaista mytologiaa, on, koska niin moni näkee hänessä itseään — Gloria Steinemille Marilyn on feminismin symboli, joillekin hän edustaa seksuaalista vallankumousta, toisille taas uhria,” Hugh Hefner sanoi.

Valkokankaalta ja still -valokuvista Marilyn siirtyi yhtä vaivattomasti myös toisenlaiselle kankaalle — taidekuviksi. Kaikki tietävät ja ovat nähneet Marilyn -aiheisista taidetöistä tunnetuiman, Andy Warholin Marilynin, jonka kautta Marilynistä tuli erottomaton osa populaarikulttuuria. Hänestä oli muokkautunut 1970-luvun loppuun mennessä ajaton ikoni. Marilyn elää edelleen kuviensa kautta, joita on painettu postereihin, postikortteihin ja loputtomaan määrään erinäisiä esineitä ja tuotteita, joiden myyntimenekki mitattiin miljoonissa jo 90-luvulla, mutta joka on tuntunut vain kiihtyneen yhä tähän päivään saakka. Kiinnostuksemme Marilyniä kohtaan on kauan sitten saavuttanut obsessiivisuuden rajan ja on jollain tavoin jo perverssiä — kuten niiden kymmenien lehtikuvaajien vimma kuvata kuollut Marilyn ja saada vielä yksi kuva hinnalla millä hyvänsä, välittämättä kuolleen häpäisemisestä, tai kuten niiden toimittajien, joiden oli pakko lisätä, että Marilyn löydettiin alastomana; käsittämättömät summat rahaa vaihtavat omistajaa kun keräilijät haalivat kokoelmiinsa Marilynin omistamia tavaroita, joita he koskettelevat, haistelevat, maistelevat, pukevat ylleen ja joista he kasaavat kotiinsa alttareita. He luulevat pystyvänsä pääsemään Marilynin lähelle, hänen päänsä sisään, ja luulevat voivansa täten omistaa Marilynin. Kuten Marilyn eläessään sanoi: ”Kaikki aina nykivät minua joltain puolelta saadakseen osansa, kuin paloja.” Tällä vimmalla ei tunnu olevan rajoja ja se sai myös Marilynin ruumista valmistelemassa olleen Allan Abbottin toimimaan häikäilemättömästi kaivaessaan roskakorista Marilyn-rukan päästä leikatun hiuskiehkuran, jonka balsamoija oli heittänyt leikkaamisen jälkeen pois, kun Marilynin kasvojen pöhöttynyt iho tuli kallon poraamisen ja aivojen tutkimisen jälkeen kiristää jälleen kokoon ja tällöin pieni osa ihoa leikattiin hiusten mukana irti.

Samankaltainen perversio on kehittynyt myös Marilynin kuolemaa kohtaan. Oliko se vahinko, itsemurha vai murha? Joan Greenson, Ralph Greensonin tytär, sanoi: ”Kukaan ei enää edes välitä totuudesta, ainoastaan spekuloinnilla mässäilystä. Marilyn itse unohtuu kaiken tämän keskellä. Olen aina ällistynyt kun joku saa tietää, että tunsin hänet henkilökohtaisesti — suuret fanit eivät koskaan kysy minulta siitä todellisesta ihmisestä, kuka hän oli, sillä he eivät ole kiinnostuneita. He haluavat vain illuusionsa.” Mutta miten voisimme haluta taikka rakastaa ”oikeaa” Marilyniä kun emme koskaan edes tunteneet häntä? Marilyn Monroe ei koskaan ollutkaan todellinen, vaan persoona, jonka hän loi ja jonka tämä saattoi vaihtaa päälle silmänräpäyksessä meitä varten. Epätodellinen persoona onkin todellinen. Yhtä todellinen kuin mitä se ikinä mielessämme on ja mitä se itse kullekin tarkoittaa, on subjektiivista, kuten Hefner sanoi — Marilyn voi olla meille mitä vain. Marilyn Monroe ei koskaan ollutkaan muuta kuin fantasiaa ja myös niin kutsuttu ”todellinen” Marilyn on sekin vain yksi illuusio, yksi Marilyn Monroen monista kasvoista. Hän oli myytti jo eläessään ja myös itse se, joka synnytti kaikkien tunteman legendan, ja joka kuollessaan syntyi uudestaan kuolemattomana.

Persoona otti lopulta vallan ja alkoi elämään omaa taruaan. Alunperin se oli Marilynin keino paeta ankeaa lapsuuttaan ja tulla hyväksytyksi sekä rakastetuksi; haave, joka toteutui — mutta ei hänen oman itsensä vuoksi. Marilyn sanoi viimeisessä haastattelussaan: ”Jos minä olen tähti, niin yleisöni teki minusta sellaisen. Ei studio, ei kukaan yksittäinen ihminen, vaan yleisö… Minua pelotti suuresti. Tunsin usein, ja tunnen niin toisinaan yhä tänäkin päivänä, että huijasin jotakuta. En tiedä ketä tai mitä — ehkä itseäni.”


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: