Tervetuloa

Alkusanat

Kirjoittanut Susan Strasberg

“Olin väärässä ajatellessani, että maailma saattaisi unohtaa hänet. Marilyn paitsi muistetaan, mutta hän on kuuluisampi ja rakastetumpi kuin ikinä eläessään. ‘Minä haluan olla vakavasti otettava taiteilija, älä tee minusta vitsiä. En pistä vitsailua pahakseni, mutta en itse halua olla vitsi.’ hän sanoi reportterille, jonka kanssa tämä teki viimeisen haastattelunsa.

Hänen toiveensa tuli toteen. Marilyn on saanut arvostusta sekä tunnustusta enemmän kuin mitä hän olisi ikinä voinut unelmoidakaan. On vain äärimmäisen ironista, että Marilynin oli ensin kuoltava saadakseen kunnioitusta.

Hänen oma elämänsä oli myös paras draama, jossa tämä ikinä esitti pääosaa.

Eräs asia on varma; Marilyn ei ollut uhri, kuten monet väittävät. Hän olisi vihannut tuota leimaa. Marilyn taisteli elämänsä aikana liian kovin ja kantoi harteillaan liian paljon vastuuta ollakseen pelkkä uhri. On totta, että Marilyn kärsi lapsuudessaan kuten on myös totta, että häntä kohdeltiin huonosti myöhemmin elämänsä aikana, mutta Marilyn oli monimutkainen nainen, joka eli monimutkaista elämää tähdäten aina yhä korkeammalle ja korkeammalle. Carl Jung uskoi, että jollemme kohtaa varjoja elämässämme, ne varjostavat lopulta kohtaloamme – niistä tulee meidän kohtalomme. Marilyn jos kuka oli tietoinen omista varjoistaan, silloinkin kun hän yritti unohtaa ne ja kaataa ongelmansa kurkusta alas pillereiden sekä alkoholin kanssa. Paradoxinen kun hän oli, Marilyn oli yhtä aikaa kaikista suurin valehtelija sekä maailman rehellisin ihminen kenet minä tunsin.

En ole enää yllättynyt siitä, että hän kuoli niin nuorena, vaan siitä, että tämä eli niinkin pitkään kuin eli ja saavutti niin paljon.

Monenlaista analyysia on Marilynista vuosien aikana tehty: ilmiselvä skitsofreenikko, maanisdepressiivinen, paranoidinen, neurologisesti vahingoittunut, spirituaalisessa kriisissä… minä en voi tietää. Hän oli ollut riippuvainen lääkkeistä niin kauan, että on mahdotonta sanoa, mikä häntä oikein vaivasi. Marilynin todelliset oireet, niin emotionaaliset kuin fyysisetkin, olivat kaikki naamioituneet lääkkeiden vaikutusten alle. Hän jää ikuiseksi mysteeriksi, jonka ansiosta me muut voimme peilailla omia unelmiamme ja fantasioitamme hänen kauttaan.

Monet ovat pakkomielteisen kiinnostuneita hänen kuolemastaan: kuka sen teki? Kenen kanssa hän makasi ja kuinka monta kertaa? Aivan kuin he muka sillä tavoin pystyisvät ikinä vangitsemaan hänen olemustaan taikka mittaamaan hänen sieluaan saamalla tietää kuka, missä, milloin, kuinka monesti tai mitkä olivat hänen mittansa, ikänsä – kaikki nämä “faktat”, joilla harvoin on yhteyttä totuuteen. Minulle todellinen mysteeri oli se, miten Marilyn eli, ei se miten tämä kuoli. Ehkäpä juuri sen vuoksi, että peilaamme itseämme hänen kauttaan; meidän herkkyyttämme, kaipuutamme ja omia toiveitamme – olemme niin päättäväisiä määrittelemään hänet ja saman syyn vuoksi olemme yhtäaikaa myös niin lumoutuneita hänestä. Elämä ei kuitenkaan ole ongelma selvitettäväksi, vaan mysteeri elettäväksi. Kaiken spekuloinnin jälkeenkin, siis kaikkien eksperttien mielipiteistä ja vihjailuista huolimatta, jumalattaremme on yhä kietoutunut mysteerin huntuun – kuten hänen kuuluukin olla.”

Marilyn (ja Tony Curtis) vilahtavat Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä juutalaisista kertovassa artikkelissa.

Tänään raahauduin joulun jälkeisiin alennusmyynteihin Jumboon – tosin en ostanut heräteostoksia juuri lainkaan ja olen siitä erittäin ylpeä. : )  Aletuotteet jäivät hyllyille, sillä menin Suomalaiseen kirjakauppaan kuikuilemaan uutuuksia: Marilyn sanoin, kuvin ja sävelin on oikein nätti teos mielestäni (ja suomeksi kirjoitettu) ja ensin ajattelin ostaa sen, mutta päädyin kuitenkin toiseen, hieman halvempaan kirjaan nimeltä Marilyn Monroe, The Personal Archives, joka sekin on kyllä ilo silmälle.

Molemmissa kirjoissa on oma jujunsa; Sanoin, kuvin ja sävelin sisältää cd:n (siitä nimi), jossa on Marilynin levyttämiä lauluja, jotka ovat toki mukavaa kuunneltavaa, mutta minulla on jo ennestään montakin eri Marilyn -levyä kokoelmassani. Sellaiselle, jolla ei ennestään ole yhtäkään levyä, tämä kirja voisi olla ihan kiva.

Iso miinus tulee kuitenkin siitä (mikä myös vaikutti ratkaisevasti ostopäätökseeni), kun luin tuttavani Sirkun Marilyn -kirjablogista, että tässä kirjassa sellaiset henkilöt kuin Slatzer ja Pepitone saavat turhan paljon tilaa ja heidän sanansa otetaan vieläpä täytenä totena. Kirjassa on kuulemma myös joitakin nolostuttavia virheitä ja nämä kaikki asiat ohittivat kauniit kuvat sitten loppujen lopuksi. En halua laittaa lähes 30 euroa taas yhteen Marilyn -kirjaan, jossa teksti menettelee, faktat ovat hakusessa ja Slatzerin kaltaiset ihmiset otetaan todesta, vaikka siinä olisikin ihan kivoja kuvia. Hienoja, kunnollisia kuvateoksia on muitakin ja kannattaa ehkä säästää rahansa niihin.

Marilyn Monroe, The Personal Archives

The Personal Archives oli vain 19,95 euroa ja mielestäni tässä on hinta-laatusuhde on kohdallaan. The Personal Archives on samantapainen teos kuin aiemmin ilmestynyt nyt jo vissiinkin lähes loppuunmyyty Jenna Glatzerin Marilyn Monroe Treasures, joka sisältää taskuja, joissa on jäljennöksiä Marilynin henkilökohtaisista kirjeistä, asiapapereista, shekeistä ja korteista yms. Hauska idea siis ja kun minulla ei tuota Glatzerin teosta ole, halusin tämän (ja taidan haluta ehkä nyt sen Glatzerinkin…).

The Personal Archives on nätti ja aika muhkeakin teos. En ole vielä ehtinyt tietenkään lukea sitä, mutta se vaikuttaisi olevan pitkälti perusbiografia, eli sitä samaa vanhaa, mutta voin kertoa tekstistä enemmän sen luettuani – kuvat ovat kuitenkin kauniita ja vieläpä suhteellisen kookkaita, monet jopa sivun kokoisia. Mitään todella harvinaisia otoksia tämä kirja ei kuitenkaan pidä sisällään, mutta sen pistin merkille, että  monet valituista kuvista ovat kuitenkin hieman eri otoksia kuin mitä yleensä näkee, vaikka ne ovatkin samoista tunnetuista kuvaussessioista napattuja. The Personal Archivesin on tehnyt Cindy De La Hoz, joka saattaa olla sinullekin ennestään tuttu – häneltä ilmestyivät aikasemmin teokset Platinum Fox ja sen “pikkusisko” Marilyn, joka on varmaan pienin Marilynista koskaan tehty kirja. Minulla on molemmat ja pidän erityisesti Platinum Foxista – Platinum Foxissa onkin samaa tyyliä kuin The Personal Archivesissa.

Mielestäni The Personal Archivesin ‘se juju’ on paljon erikoisempi kuin tuo cd-levykirja. Jäljennöksien joukossa on mm. Niagaran käsikirjoitus, joka oli Marilynin oma, hänen kirjoittamiaan rakkauskirjeitä aviomiehilleen, Grace Goddardin kirje, Travillan asuluonnos ja esimerkiksi laskuja. Mitä nyt vain voi kuvitella. Jäljennöksien laatu on hyvä ja mielestäni nämä erilaiset valinnat laidasta laitaan tekevät kirjasta mielenkiintoisen selattavan, jonka parissa tulee varmasti vierähtämään aikaa.

Lue myös Tara Hanksin perusteellinen kirja-arvostelu Marilyn Monroe, The Personal Archivesista täällä!

Tänään tipahti postiluukusta kasapäin kauppojen alekuvastoja ja niiden joukossa oli myös Akateemisen kirjakaupan kuvasto, jossa on muutama takavuosien Marilyn -kirjakin nyt alessa. Itse olenkin parhaillani juuri lukemassa Marilyn Monroen Monta Elämää (Churchwell) ja mielestäni se on ihan mielenkiintoinen. Siinä käsitellään myös Blondia (Oates).

Toivotan kaikille oikein hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2011

Marilyn jouluna 1955

Näyttelijätär Michelle Williams paljasti, kuinka hän sai yhteyden blondiin seksipommiin ja kuinka hän pääsi sisälle rooliinsa ikonina pian ilmestyvässä uutuuselokuvassa.

Ensimmäisissä julkisesti esitetyissä filmiklipeissä tulevasta uutuuselokuvasta nimeltä “My Week With Marilyn”, Michelle Williams nähtiin mykässä kuvakoosteessa. Lyhyissä kohtauksissa, joiden voisi sanoa olleen yhtä kiusoittelevia kuin Monroe itse aikoinaan, Williams poseeraa ikonin elkein Arthur Millerin (Doigrat Scott) seurassa valokuvaajien sekä reporttereiden piirittämänä lentokentällä ja toisessa kohtauksessa hänet nähdään kulkemassa leikkimielisesti nurmella Connecticutin kotonaan ennen kun kuvakooste huipentuu kohtaukseen, jossa seksipommi kiusoittelee Clarkia (Eddie Redmayne) laulaen kylpyammeessa.

“Varttuessani minulla oli kuva Monroesta makuuhuoneen seinälläni.” Williams kertoo. Hän puhuu nyt elokuvaroolistaan ensi kertaa sitten Daily Mailissa ilmestyneen haastattelun jälkeen. “Kuva on otettu hänestä Connecticutin kotonaan Roxburyssa, jossa tämä asui Millerin kanssa. Hän on siinä paljasjalkainen, yllään valkoinen mekko ja hän kallistaa päätään taaksepäin hymy kasvoillaan. Kuva on hyvin luonnollinen ja yhdistän hänet aina päällimmäisenä siihen. Mielessäni Marilyn on aina ollut minulle pikemminkin ystävä kuin ikoni. Lähtökohdat rooliin olivat siis ihan hyvät.”

Williams kertoo, että hänen vastanäyttelijänsä Kenneth Branagh on filmissä “enemmän Laurence Olivierin oloinen kuin itse Olivier” ja hän puhui myös siitä, miten vaikeaa yhtä ikonisen ihmisen kuin Monroen esittäminen on, sanoen, että “Marilyn Monroen jälkeen ei ole ollut, ja tuskin enää ikinä tulee olemaankaan, ketään toista yhtä kaunista ihmistä kuin hän oli. En ole mikään drag queen – minä en mennyt veitsen alle näyttääkseni enemmän häneltä. Minulla oli fyysisiä rajoituksia siinä, kuinka paljon pystyin ulkoisesti muistuttamaan Marilynia, mutta se minkä pystyin  tai ainakin yritin pyrkiä vangitsemaan oli hänen olemuksensa.”

Lue alkuperäinen artikkeli!

Joulukuun ilmaislehdessä Yhteishyvässä Prisman/Sokoksen mainoksissa mainostetaan hittiteosta Välähdyksiä, sirpaleita.

Mitä Marilyn ajatteli?

Ihan tätä Marilyn Monroeta julkisuus ei tunne: kirjaan on koottu Marilynin jälkeen jääneet paperit vuosilta 1943-1962.

Taustoitettu tekstikokoelma sisältää runoa muistuttavia mietelmiä, muistelmien kaltaisia konekirjoitusliuskoja, päivyrimerkintöjä, suunnitelmia, ruokaohjeita ja kirjeitä. Autenttisissa teksteissä näkyy Marilynin käsiala, hänen korjauksensa ja alleviivauksensa.

Teksteissä tulee ilmi kaksinaisuus: työsketely unelmien saavuttamiseksi ja äärimmäinen epävarmuuden tunne, ulkoinen kimallus ja sisäinen melankolia, sielun runollisuus ja elämän raadollisuus.

Teoksen kuvavalikoima tarjoaa harvoin nähtyjä, intiimejä otosaarteita.

Korumuotoilija, taiteen maisteri Kaisaleena Mäkelä on tehnyt suunnittelijan töitä Kalevala Korulle vuodesta 1993 alkaen. Mäkelä on erittäin monipuolinen muotoilija, joka on perehtynyt vanhaan mytologiaan ja symbolismiin, nykyaikaa unohtamatta.

Kaisaleena Mäkelä on tinkimätön ja eettisesti vahva taiteilija, joka sanoo etsivänsä elämässään, tekemisessään ja olemisessaan vapautta ja sitä mikä on totta. Hän toivoo pystyvänsä tuomaan koruillaan ihmisille iloa ja johonkin kuuluvuuden tunnetta.

Mäkelän Maanvoima -malliston korujen mainos on sangen tutun oloinen…

• Lue Sari Siikanderin haastattelu Me Naiset lehdessä vuodelta 2004: Marilynin rooli opetti nauttimaan naisellisuudesta. Lisäksi myös muutama upea lehtikuva Siikanderista Marilynina!

• Uusi osio! Tapahtumat. Olen kirjannut ylös joitakin tapahtumia menneiltä vuosilta täällä kotosuomessa, muun muassa valokuvanäyttelyitä ja suomalaisen Marilyn fanikerhon pikkujoulut. Lisää tulossa, mm. Marilyn musikaalit ja kuinka Suomen elokuva-arkisto juhlisti Marilynin syntymäpäiviä vuonna 2006.

Joulukuun Marie Claire lehdessä on kolmen sivun mittainen artikkeli Marilynista. Artikkeli on saanut inspiraationsa Cindy De La Hozin pian julkaistavasta uudesta kirjasta Marilyn Monroe: Personal Archives. Hozille tämä taitaa olla jo toinen Monroe kirja!

Huom. ei kannata uskoa kaikkea mitä artikkeli sisältää…

Marilyn Monroe, she was the epitome of movie-star glamour, but her talents were overshadowed by dependency on drugs, alcohol and unsuitable men, says Louise Miller.

It was 6 November in 1954. Dressed in a strapless red chiffon gown that plunged at the back to reveal her hourglass figure, her platinum blonde hair coiffed, Marilyn Monroe floated into Romanoff’s restaurant in Los Angeles. Waiting for her were 80 of Hollywood’s elite fathered by her agent, Charlie Feldman, to celebrate her arrival as a new star in their midst. James Stewart, Humphrey  Bogart and Gary Cooper toasted to her as she sauntered past. “I felt like Cinderella,” she said to a friend afterwards. The abandoned little girl, who had once stared out of the window of an LA orphanage at distant Hollywood film studios, had finally created her own fairy-tale ending.

That night Marilyn began her journey to become a global icon. In a post-war era when actresses had little power, she would fight studio heads to control her image and film roles, winning adoring fans and a legion of men along the way.

Much has been written about the tragic star, but a new biography, Marilyn Monroe: Personal Archives by Cindly De La Hoz, shows her in a different way through photos and private documents. With each new book that appears, people are still fascinated by her. She was a woman who veered between paranoia and power, innocence and bold sexuality; a woman whose life involved extraordinary triumphs and dark episodes. Her early death at 36 fuelled speculation about who she had really been. ‘Would she have retired? Remarried? Become recluse? Still been the greatest legend in Hollywood history if she had lived a full life?’ asks Dela La Hoz.

Marilyn was born Norma Jeane Baker in Los Angeles 1 June 1926. Her mother, Gladys, was a paranoid schizophrenic and the little girl moved between foster homes and an orphanage. She felt abandoned and worthless. The only thing that kept her going was the dream of becoming a film actress. If it hadn’t been for her mother’s best friend Grace McKee, Marilyn’s legal guardian, the dream may have remained just that. Grace thought she had the looks to be a movie star and brought lipstick and rouge on her visits. ‘Before Norma Jeane was ten, she had grown accustomed to being coiffed and made up by Grace, as though she were an adult,’ says Barbara Leaming, author of Marilyn Monroe.

But her beauty was also a curse. She was sexually assaulted at least twice at foster homes and Grace’s fourth husband made advances towards her, Grace blamed Norma Jeane. ‘Terrible as those experiences were, they suggested that Norma Jeane had the ability to attract attention in a world that was otherwise indifferent for her,’ says Leaming.

At 16, she married Jimmy Dougherty, but an army photographer spotted her on a factory line and suggested she could model. Within a year of her first photo shoot, she had divorced Jimmy, changed her name to Marilyn Monroe and screen-tested at 20th Century Fox. ‘She had a kind of fantastic beauty like Gloria Swanson and she radiated sex like Jean Harlow,’ says Leon Shamroy, who shot her test film. Her first roles were just bit parts, yet her fantasy had become reality.

But this was the era of the casting couch and in 1947, aged 21, Marilyn found herself invited to parties arranged by powerful studio heads. Like other young actresses, she was expected to drive herself there, entertain and sleep with male guests, then drive home. At one New Year’s party in 1948 she met agent Johnny Hyde, who spotted her potential.

With Johnny in tow, the studios to take note of Marilyn and her acting roles grew, but she was dogged by insecurity. Often, she would arrive late on set in a state of nerves and need 15 takes per shot. To deal with the stress, she took barbiturates to sleep and amphetamines to wake her up, plus painkillers for menstrual pain and tranquillisers. It was the start of a lifelong dependency on drugs. When Hyde died in 1950, her feeling of abandonment resurfaced and she took an overdose. Luckily, a friend found her with pills dissolving in her mouth and saved her.

After this episode, Marilyn found some solace in her career. In 1953, she made more money for her studio than any other actor that year with the first films she starred in: Niagra, Gentlemen Prefer Blondes and How To Marry A Millionaire. But she resisted doing more comedies, driven by a desire to be taken seriously. Her new lover, baseball player Joe DiMaggio, used his business expertise to help her negotiate better terms. Drawing on her box office pulling power, she demanded approval on directors and cameramen, higher wages and her own production company.

When they married in 1954, DiMaggio expected her to stop work, but Marilyn’s career was on an unstoppable trajectory. When he watched her pose for the 1955 film The Seven Year Itch above a New York subway vent, her pubic hair noticeable through her white dress, he was horrified as crowds of men gawped at his wife. Their marriage ended after just eight months. Her drinking and drug taking became heavier.

Marilyn turned to Arthur Miller, a married playwright she had met at a Hollywood party in 1951. Miller left his wife for her, declaring she could be ‘the greatest tragic that can be imagined’. His reputation as an intellectual, she believed, would give her the respect she craved. They married in 1956. Marilyn tried to create the loving home she had never had as a child, yet Miller found her moods difficult to live with. She varied from attention seeking to paranoid to angry, as she battled to escape her ‘dumb blonde’ image. She suffered miscarriages and talked about suicide.

Marilyn’s behaviour was now affecting her career. She often called in sick to film sets, costing her studio thousands of dollars, then lay in bed consuming hamburgers and champagne. Yet when she received acclaim for her performance in Bus Stop in 1956, and a Golden Globe for Some Like It Hot in 1959, she proved herself the actress she thought she could be. Miller and Marilyn separated on 12 November 1960. The following February she was admitted to a psychiatric clinic.

It was the final downward spiral. In October 1961, at a party thrown by actor Peter Lawford and his wife Patricia for her politician brother, Robert Kennedy, Marilyn wore a dress showing her nipples. She played with a bare nipple as she spoke to Kennedy, while others guests looked on aghast. An alleged affair with another of Patricia’s brothers, President John Kennedy, followed. She sang breathless Happy Birthday to him at Madison Square Garden on 19 May1962, licking her lips and running her hands over her body. It was as if she were ‘making love to the president in the direct view of 40 million Americans’, wrote one columnist. Marilyn had embarrassed the married president. He refused her calls and she sank further into depression.

On 5 August 1962, Marilyn was found dead in her bedroom. She had swallowed 40 barbiturates. Decades of conspiracy theories would follow. Had she been silenced to prevent her embarrassing President Kennedy? Heavy drinking, drug use and overdoses, and a lifelong belief that she deserved to be abandoned, suggests it all finally become too much for her.

At her funeral in Westwood Village Memorial Park Chapel on 8 August, Joe DiMaggio broke down, whispering ‘I love you,’ as she lay in velvet-lined coffin in a green Pucci dress and platinum wig. She inspired the same sentiment of fans. The tragedy was she never believed she was capable of being loved at all.